Kunhan muut ei tiedä

kodist on jäljellä aaveita,
sinisilmäsii haaveita
lähettiin lentoon,
törmättiin lasikattoon,
mua polttaa liian lähellä aurinkoo

 Mun pään sisällä yksi jos toinenkin lause alkaa "Kunhan muut ei tiedä...". Kunhan muut ei tiedä että oon hajoamassa palasiksi, kunhan muut ei tiedä mitkä asiat mua oikeasti vaivaa, kunhan muut ei tiedä tästä kaaoksesta joka vähitellen hukuttaa mut. Kunhan muut ei tiedä niin kaikki on hyvin - se vois olla mun nykyinen motto.

Jouduin tahtomattani feikkaamaan kaiken jo pienestä muksusta lähtien ja kai siitä on tullut vaan niin rutiinia. Eihän mun oo enää vuosikausiin tarvinnut esittää, mutta mä en oo vieläkään päässyt siitä kokonaan eroon. Toisin kuin mun lapsuudessa, nykypäivänä mulla on turvallinen olo ja mun ympärillä on koko ajan ihania ihmisiä jotka haluaa ja osaa auttaa. Silti mä löydän itseni usein ihmettelemästä että miksi hitossa mä feikkaan hymyn, pidättelen hysteeristä itkua muiden seurassa ollessani ja sitä rataa. Ihan sama miten paska olo mulla oikeasti on niin joskus edelleenkin se pitää vaan piilottaa ja sillä piste.

Joskus mä mietin miten muut näkee mut. Harvat ja taitavimmat näkee mun feikkaamisen läpi mutta suurin osa - niillä ei taida olla aavistustakaan. Niiden silmissä mä oon kai iloinen, onnellinen ja ehkä ne ajattelee että mun elämässä kaikki on hyvin just nyt.

Kun oon muiden seurassa ja tuntuu että oon romahtamassa ja yritän vaan pitää itseni koossa kaikin keinoin, mun on ennemmin tai myöhemmin poistuttava omiin oloihini. Joskus silloin mä mietin että onko niillä aavistustakaan mitä tapahtuu kun meen huoneeseeni. Ehkä ne ajattelee että selaan omassa huoneessa nettiä, luen kirjaa tms. Olispa se niin. Todellisuus on vaan ihan toisenlainen ja paljon pelottavampi. Kun suljen huoneen oven, se valtava itku pääsee vihdoin valloilleen eikä tahdo loppua, mun mielessä pyörii yhtäkkiä pikakelauksella miljoona ja yksi synkkää ja pelottavaa ajatusta joita en pysty pysäyttämään ja oikein pahoina ja vaikeina hetkinä... yhtäkkiä mä vaan havahdun siihen että mulla on terä kädessä, mun kädessä on melko syviä haavoja ja veri valuu vauhdilla ja sotkee joka paikan.

Ohjaajat täällä tuetussa asumisessa totta kai tietää missä mennään ja ne tietää myös viiltelystä. Ne on ne muut asukkaat, ns. mun kämppikset, jotka ei tiedä mun todellisesta olosta juuri mitään. Eikä niiden tarvikaan, mutta jotenkin tuntuu vaan tosi ristiriitaiselta tulla esim. tollaisen viiltelykohtauksen jälkeen yhteisiin tiloihin (siis sen jälkeen kun pahin verenvuoto on tyrehtynyt ja ohjaaja on hoitanut haavat kuntoon) ja esittää että ei tässä mitään oo tapahtunut, mulla on kaikki hyvin. Jos joku alkaakin epäilemään jotain ja kysyy onko kaikki hyvin tms. niin mun ei tarvi edes miettiä mitä vastaan; ennen kuin tajuankaan oon sanonut taas kerran "joo kaikki on hyvin, mua vaan väsyttää". Mikä vale.

Mä haluaisin niin kovasti päästä eroon tästä kierteestä. On mielettömän uuvuttavaa pistää se sama naamari kasvoillensa päivä toisensa jälkeen. Onneksi tästä tavasta voi päästä eroon jos vain tekee kovasti töitä. Ensin pitäisi vain löytää ne keinot millä ongelmasta päästään eroon. Mä en oo kai vielä(kään) löytänyt niitä keinoja mutta mä löydän ne vielä. Vielä joku päivä mun elämässä alkaa uusi jakso, jossa mun ei tarvikaan enää turvautua feikkaamiseen vaan voin sen sijaan olla oma itseni. Olla se oikea minä joka on vielä jossain pinnan alla.